Aurinko paistaa, niinkuin se vain parhaimmillaan tekee maaliskuun lopun ihan tavallisena tiistaina. Pakkastakin on muutama aste ja lounaan jälkeen koira tuijottaa. Mitähän lie miettii. Välillä katsoo ulos ja välillä taas isäntäänsä kuin jotakin odottaen. Olen aina ihmetellyt koiran viisautta ja tilannetajua. Jo pienestä eleestä tai vaatekappaleen hypistelystä koira tietää mitä on tulossa. Niin tälläkin kertaa. Koira luki ajatukset, että kantohangelle on päästävä. Siispä toimeksi ja matkaan.

Päädyimme suuntaamaan hiihtoretken tällä kertaa kodin lähialueelle Härkinrämeelle. Löysin paikan muutama vuosi sitten ja vaikka olen tiennyt sen olemassa olosta, niin paikan päällä ei ole tullut käytyä. Useinhan on tapana lähteä kauas kotopiiristä ihailemaan luonto kohteita, vaikka kauniita paikkoja on lähelläkin. Ensimmäistä kertaa lähdin paikkaa katsomaan sen historian vuoksi. Aikanaan isoisäni isä oli kulkenut juosten naapuripitäjässä riiuulla ja matka oli kulkenut Härkinrämeen vieressä olevan Harkinjylyn kautta, johon saakka kylän muut pojat olivat perässä juosseet ajatuksena selvittää mihin saakka kaveri meinaa juosta. Rämeellä on myös Pakosaari, johon paikalliset ihmiset ovat aikanaan paenneet isovihaa. Kertoopa tarina vielä sen, että Härkinrämettä on käytetty suojeluskunnan harjoittelupaikkana syrjäisen sijainnin vuoksi. Paikallishistoria on kiehtovaa ja tarinoita on mukava kuunnella. Toisaalta paikat, tarinat ja ihmiset niissä tuovat elämään juurevuutta. Juuriahan ihminen kaipaa ja osallisuutta.

Niinpä sonnustauduimme matkaan. Peräkontti auki ja koirahan voi odottaa sen aikaa, että saan valmistelut tehtyä. Ehdin ajatella että, peräkontissa on se tyhjä öljyastia. Koira oli kuitenkin ajatusta nopeampi ja hyppäsi innoissaan seisomaan astian päälle. Tilanne siis päällä ja koira hyppii likaisilla tassuilla vuoroin isännän päälle ja vuoroin autoa vasten. Onneksi tilanteesta selvittiin eli koira, mies sekä  mehtäsukset autoon ja menoksi.

”paikat, tarinat ja ihmiset niissä tuovat elämään juurevuutta. Juuriahan ihminen kaipaa ja osallisuutta.”

Ajelimme metsäautotietä jonkin matkaa ja jatkoimme hiihtämällä. Koira kulkee hyvin flexissä joka on vyössä kiinni. Onneksi se on oppinut vaellusreissuilla kulkemaan rauhallisesti lantiovyöhön kiinnitettynä selkeillä tunturiosuuksilla. Hiihdeltyämme jonkin matkaa saavuimme Härkinrämeelle. Mieleen tuli viime kesän retki, jolloin saimme Härkinrämeeltä jonkinverran hillaa ja lähdimme ukkosen vuoksi pois kesken marjaretken. Aurinko paistoi ja kantohanki oli parhaimmillaan. Voiko parempaa toivoa. Hiihtelimme Koiran kanssa  pari tuntia kierrellen aluetta ja nauttien hiljaisuudesta. Tunnelma oli kuin lapissa ja hitaasti suolla kasvavat yksittäiset kauniit männyt tervehtivät arvokkaasti. Välillä istahdimme ihailemaan auringonpaistetta ja nauttimaan pientä evästä. Olen aina pitänyt jostakin syystä suoluonnosta. Ehkä syynä on lakeudella kasvaneena tarve nähdä kauas tai sitten muisto lapsuudesta kun yritimme syöttää kihokeille sääskiä. Pikkuhiljaa koira muutti kävelysuuntaa taas kohti autoa ja niinpä palailimme pikkuhiljaa takaisin.

Retki oli kaikinpuolin vaikuttava ja onnistunut. Mieli lepäsi auringonpaisteessa ja retkeen sisältyi sopivasti fyysistä rasitusta. Koira oli iloinen ja mies tyytyväinen. Näitä pieniä retkiä kannattaa tehdä, sillä pienikin aika luonnossa vähentää jo stressi tasoa ja auttaa palautumaan. Arjen melskeessä tulee nämä pienet nautinnot helposti unohdettua ja keksittyä muuta tekemistä. Onneksi kevät etenee, linnut saapuvat ja ilma lämpenee. Tulevalle kesälle olen ajatellut opetella ulko portailla istumisen taidon. Olen jostakin lukenut, että se on tärkeintä kesä tekemistä. Istua ja ihmetellä maailman menoa portailla kahvikuppi kädessä. Siitä on hyvä jatkaa voimaantuneena uusiin seikkailuihin.

Juha Autio